Ruumiin evankeliumi

KIRJA  Antti Heikkilä: Ruumiin evankeliumi

Rasalas 2000, 287 s.

Ruumiin evankeliumi on kirurgi, ortopedi Antti Heikkilän kuudes kirja, jossa hän tarkastelee terveydenhoitoa kokonaisvaltaisesti. Hän on laajakatseisuudessaan poikkeuksellinen. Perinteinen lääketiede jakaa ihmisen toisistaan riippumattomiin osiin. Oireet puudutetaan tai yritetään poistaa, sen sijaan että mietittäisiin niiden syitä. Niin sanotut vaikeat tunteet joko turrutetaan lääkkeillä tai suljetaan omille osastoille. Siihen kelkkaan Heikkilä ei lähde.

Ruumiin evankeliumi kertoo siitä kivusta, joka syntyy kun olemme muutoksen tarpeen edessä. Heikkilä erottaa tämän kivun kudosvauriosta ja todellisista fyysistä syistä syntyvästä kivusta. Hän näkee tunteemme tärkeinä ja nimenomaan niiden koko kirjon. Hän ei arvota niitä vaan katsoo, että jokainen tunne on yhtä tärkeä ja luonnollinen. Tullaksemme ehjiksi, terveiksi on meidän kohdattava kaikki tunteemme kokemalla ne. Oikotietä ei ole ja pelkkä puhuminen ja järkeily ei riitä. Ruumiimme on viisas, se tukee meitä tunteidemme tunnistamisessa ja kohtaamisessa. Tilanteessa jossa emme osaa tai uskalla kokea niin sanottuja kielteisiä tunteita, ruumiimme valitsee seuraavaksi lähimpänä olevan keinon: kivun. Kipu ja tunteet sijaitsevat nimittäin samoilla alueilla aivoissa, Heikkilä tietää. Kipu on siten aina viesti, joka yrittää kertoa meille jotain. Kipu ei tule meihin ulkoapäin, vaan syntyy meissä.

Ilosanoma, ruumiin evankeliumi, on että ruumiimme voi kivun avulla ohjata meitä eheämpään suuntaan. Heikkilä ei viisaana miehenä tarjoa valmiita malleja, sillä sellaisia ei ole. Vastuu on yksilöllä, ei ulkoisilla auktoriteeteilla. Jokainen voi kuunnella sisäistä tietoaan; kipuaan ja tunteitaan. Esimerkiksi vihakannattaa tunnistaa, jottei se kääntyisi meitä itseämme vastaan. Surueheyttää kun vain annamme kipeille asioille aikaa, sen sijaan että siirrämme ne syrjään ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mustasukkaisuus ei Heikkilän mielestä ole sairaus, vaan on yksi luonnollisten tunteidemme joukossa.

Kykymme käsitellä tunteita on usein vajaata. Siitä kielii muun muassa fyysinen väkivalta. On myös hiljaista väkivaltaa, joka Heikkilän mukaan aiheuttaa myös suurta kärsimystä. Vaikeneminen ja mykkäkoulut imevät elämän toisesta hitaasti ja vääjäämättömästi.

Mistä johtuu että torjumme ja peitämme tunteemme? Miksi emme osaa käsitellä niitä? Kirkon vastuu on Heikkilän mukaan melkoinen ja hän antaa tulla tuutin täydeltä. Heikkilä näkee ettei kirkko ole tukenut ihmistä hänen sisäisessä etsinnässään. Ihmisen sijasta kirkko on valinnut vallan. Toiminnallaan se on hävittänyt erilaisuuden. Ihminen oppi kieltämään tunteensa kun ne katsottiin vaarallisiksi ja vain kärsimystä aiheuttaviksi. Sisäisestä tiedosta tuli paholaisen ääni, joka piti vaimentaa. Siitä saakka, Heikkilä jatkaa, olemme eläneet siinä harhassa että tunteita pitää ja voidaan hallita ja säädellä. Siitä saakka ihminen on tuntenut syyllisyyttä omista tunteistaan, jopa siinä määrin että uskoo syyllisyyden olevan täysin luonnollista.

Heikkilä viilettää niin monen tärkeän asian läpi sellaisella vauhdilla, että väistämättä tulee kiireen tunne. Näen hänen viestissään myös ristiriitaisuuksia. Hän sanoo esimerkiksi, että olemme vieraantuneet itsestämme ja omista tunteistamme ja toisaalla hän taas sanoo, ettei usko siihen väitteeseen mutta vastuu on yksilöllä. Pieneen, helppolukuiseen kirjaan hän on tiivistänyt meille kaikille todella suuria ja keskeisiä asioita, niin keskeisiä, että niiden kanssa ei ole mitään syytä hätiköidä.

Marja-Leena Paakkunainen

Tejuka -lehti, Artikkleisarja ´Luin kirjan´

21.7.2001