Isän ikävä
KIRJA Timo Malmi (toim): Isän ikävä Sotaorpojen kertomuksia
Atena Kustannus Oy 2001, 200 s.
Kun Timo Malmi muutama vuosi sitten valmisteli kirjaansa sotavangeista, huomasi hän unohdetun joukon, kaatuneitten isien lapset. Isän ikävä -kirjaan hän on koonnut niiden lasten omia kertomuksia, joiden isä kuoli 1939-1945 sotien aikana. Malmi on pyrkinyt selvittämään miten he ovat selvinneet, mitä he ovat kokeneet, miltä heistä tuntuu. Sotaorvot alkavat olla eläkeiässä ja on korkea aika palata ajassa taaksepäin ja muistella, myös kipeitäkin asioita.
Sotaorvoiksi arvioidaan jääneen talvi-, jatko- ja Lapin sodissa noin 50000 lasta. Sotaleskiksi jäi arviolta 27000 - 30000 naista. Heitä on vielä elossa noin 7000. Kun puhutaan sotavammoista, ne ymmärretään usein suppeasti, vain fyysisinä. Ei ajatella, että kun luoti osui mieheen, se osui samalla vaimoon, lapsiin ja kaatuneen vanhempiin ja muihin omaisiin, Malmi kirjoittaa. Luoti, joka tappoi isän, vammautti samalla kaikkia läheisiä ihmisiä. Se mullisti heidän elämäänsä hyvin dramaattisella tavalla.
Kirjan kertomukset kuvaavat elämää ja kokemuksia sotien ajoilta hyvin elävästi. Esimerkiksi kun isä sai kutsun rintamalle, hänen hyvästelyssään oli jotain joka kertoi hänen aavistaneensa kohtalonsa. Jossain kohtaa hän tiesi ettei enää palaisi. Elävästi muistetaan hetki, jolloin tultiin kertomaan, että isä on kuollut, että hän ei enää koskaan tulisi takaisin. Yksi lapsi istui silloin keittiön pöydän alla. Sieltä hän näki vain mustat kiiltävät saappaat, kun musertava viesti tuotiin kotiin.
Monella sotaorvolla on Malmin mukaan kokemus siitä, että he ovat suurimman osan elämäänsä tunteneet itsensä huonommaksi kuin muut. Syvällä sisimmässään he ovat kantaneet tunnetta toisen luokan kansalaisuudesta. Johtuneeko se siitä, että sotaorpous oli yleisesti arka ja kipeä asia. Rauhan tultua sota haluttiin unohtaa mahdollisimman nopeasti ja se tarkoitti sitä, että ei ollut suotavaa puhua menetyksistä ja tappioista, eikä varsinkaan surusta ja kaipauksesta.
Jotkut kertojista eivät ole koskaan tavanneet isäänsä. Heidän muistonsa ovat valokuvien ja muiden ihmisten kertomuksien varassa. Aina ei ole ollut niitäkään. Joskus asia oli leskeksi jääneelle äidille niin kipeä ja katkera, ettei hän pystynyt suunnattoman surun keskellä puhumaan koko asiasta. Silloin kun leskillä oli läheisiä, aikuisia lohduttamassa ja tukemassa, lapsilla ei sitä useinkaan ollut. Oletettiin että he ovat niin pieniä etteivät ymmärrä. Lasten kysymykset jäivät vaille vastauksia. Samalla lapsista tuli se kantava voima, joka antoi monelle leskelle voimia jatkaa elämää yksinhuoltajana, joskus unohdettuna ja vähempiosaisenakin.
Kertomukset koskettavat. Niistä välittyy se, kuinka tärkeä ja rakas isä on lapselle. Niistä käy ilmi kuinka paljon lapsi havaitsee ja huomioi. Lapsi imee itseensä asioita ja tunnelmia, vaikka niistä ei puhutakaan. Nyt, yli puoli vuosisataa sotien päätyttyä, moni isänsä sodassa menettänyt saa ja pystyy ilmaisemaan sen ahdistuksen ja tuskan, jonka syvälle painettu suru ja kaipaus on saanut heissä aikaan. Sitä kautta menetys voi muuttua kiitollisuudeksi, jopa kunniaksi. Kiitokseksi ja kunniaksi siitä, että he luopuivat isistään maamme itsenäisyyden ja rauhan vuoksi.
Marja-Leena Paakkunainen
´´ Luin kirjan´ artikkelisarja, TeJuKa -lehti
15.8.2001