Minä voin valita

Minä voin valita

Olen kiitollinen tästä näyttämöstä, jonka elämäni tälläkin hetkellä tarjoaa. Tässäkin hetkessä, juuri nyt tätä kirjoittaessa saan katsoa, mitä nousee. Nouseeko mitään? Kirjoitanko ja kenelle kirjoitan? Kuka tätä katsoo, kuka tätä arvioi?

Eikö tätä ensimmäisenä katso minun ajatus? Minun ajatus, joka tätä kirjoitan ja minun ajatus, joka tätä luen ja jos katson tarkemmin, huomaan, että ajatukseni ovat sisällöltään kahden laisia. Minua ohjaa toisaalta armottomuus, vaatimus eli puutteen ja pelon uskomus ja toisaalta armollisuus, luottamus ja rauha eli täydellinen hyväksyntä - rakkaus. Se lähtee minun ajatuksestani. Kaikki lähtee minun ajatuksestani. Tiedän, tämä on aika moinen juttu mutta armollisuudessa saan totuttautua tähän omassa tahdissani ja omalla kunkin hetken ymmärrykselläni. Tämä kysyy asteittain totuttautumista, sillä maailma opettaa täysin toisin.

Kun katson tätä hetkeä armottomuudella eli vaatimuksella ja vertailulla, arvostelulla, silloin minun on pakko kirjoittaa ja ellen kirjoita hyvin, vähintään tyydytettävästi tulee tuomio - syyllisyys. Kun taas katson tätä armollisuudella, hyväksynnällä nyt hetkessä, silloin kirjoitan mitä tällä hetkellä nousee, niin kuin nyt. Tai, jos ei mitään nouse, niin silloin ei mitään nouse. Saan rauhassa katsoa tätä hetkeä, sallia itseni kirjoittaa tai olla kirjoittamatta.

"No, eihän asioita noin vaan voi jättää tekemättä, töitä on ainakin pakko tehdä." Onko näin? Onko töitä pakko tehdä vai voinko katsoa tätäkin armollisuuden näkökulmasta? Entä, jos ei olekaan pakkoa? Olisiko se mahdollista? Entä, jos niin sanottu työ onkin sitä, että annan lahjani käyttöön, jaettavaksi? Armollisuus näkee, että jokaisella on täällä paikkansa, jokaisella on annettavaa tähän yhteiseen, koska olemme kaikki yhtä. Armottomuus taas on ajatus yksinäisyydestä eli kokonaisuudesta erillään olosta ja sillä se orjuuttaa, "otsasi hiessä on ansaittava". Eikö Yhteiskuntasopimuskin tyssää pelko-puute ajatukseen, että minä jään vaille - jos toinen saa, on se minulta pois? Katsotaan vain saamista, ei antamista. Armottomuus siis ohjaa ja sen tehtävä on juuri pidättää minut siinä uskossaan, etten vain huomaisi, että se onkin toisin päin, että antaessaan saa - että antaminen ja saaminen ovat sama asia.

Sillä kun minä annan, niin eikö se ole ensiksi ajatuksena omassa mielessäni? Eli kenelle minä silloin annan tai olen antamatta? Minä voin valita.

Marja-Leena Paakkunainen

SUNNUNTAIKSI, TeJuKa-lehti

13.4.2016